Nolot autoilutunnustukset (blondi, sanoisi karskimpi mies)

Olen huomannut, että keskivertosuomalaista nolottaa mokailu, varsinkin omansa. Olen tottunut kahden lapsen äitinä (ja tällä luonteella), että aina sattuu ja tapahtuu. Niinpä autoiluunkin liittyy tilanteita, joita seuratessaan ulkopuolinen voi huoletta todeta, että nyt on ”reikä ratissa”. Tässä muutama koottu tilanne tien päältä. Voin luvata, että jatkoa seuraa…

Lainasin ystäväpariskunnan autoa, kun oma oli korjaamolla. Se oli uudempi ja hienompi kuin oma. Jouduin tankkaamaan puolivälissä matkaa Helsingistä Imatralle ja huoltamolla tuli ongelma. En löytänyt vipua, jolla bensaluukku aukeaa. Eikä se aukeaisi avaimellakaan. Siispä huoltamon tiskille kysymään, että tietääkö myyjä, miten Opelin bensaluukun saa auki. Tiesi se… Mies otti kannen reunoista kiinni ja pyöräytti. Totesi, että ”tää on tällasta manuaalista mallia” ja käveli (aivan selvästi) hartiat hytkyen sisälle. Olin myös manuaalisella tankilla, joten jouduin menemään takaisin sisälle maksamaan menovedet.

Kaupan pihassa raahasin kahta painavaa muovipussia kohti autoa ja sadattelin miehen mielessäni, kun oli jäänyt odottelemaan ja pitämään autoa lämpimänä. Vippasin kassit takapenkille ja istahdin pelkääjän paikalle: ”Ja sitten mennään!” Auto ei käynnistynyt ja vierellä oli hiljaista. Katsahdin mieheen, joka ei ollut omani. ”Niin, että mihis ajetaan?” tämä vihdoin kysyi. Katselimme toisiamme hetken hiljaisuuden vallitessa, pyysin anteeksi, otin kassini ja siirsin ne takana olevaan samanlaiseen punaiseen Opeliin oman mieheni hekotellessa partaansa. Ja huom! Meidän Opelissa ei ollut takaovia…

Heinäkuussa vein nykyistä autoani Citroen C3:sta määräaikaishuoltoon. Huoltamo on tuttu, samoin vastaanoton ja huoltamon miehet. Olen jopa käyttänyt heistä nimitystä ”oma autotohtori”. Siinä tiskillä on minulta nimittäin usein kyselty viimeaikojen kuulumiset ja lasten harrastukset sun muut. Nyt olin intoa piukassa ja tarmoa täynnä juuri lomamatkalta palanneena ja tepsuttelin tiskille keltaisissa sandaaleissani. ”Huomenta! Toin nyt sen mun Fiatin!” Kolme miestä tiskin takana ja kolme nojailemassa hyllyihin haalarit päällä. Kaikki hiljaa. Tuijottivat peijakkaat. ”Siis… toin Sitikan. Sehän se on, mites mä nyt näin…” Hymyä tiskin toisella puolella, kuumostusta ja punan nousua havaittavissa puhujan suunnalla. Se puhujahan olin minä. Eihän minulla koskaan edes ole ollut Fiatia! Tajunnan virta on kummallinen enkä lapsukselleni mitään muuta syytä keksinyt kuin että jollakulla huoltomiehellä on täytynyt lukea paidassaan Fiat.

Arkiko harmaata, kysyn vaan! Nuo mokat, ehtymätön luonnonvara!

Kommentointi on suljettu.

css.php